Uusi kirja suvaitsevaistosta ja arvokonservatiiveista

Olen toimittanut yhdessä kirjailija Joonas Konstigin ja professori Timo Vihavaisen kanssa esseekokoelman Mitä mieltä Suomessa saa olla - Suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit. Voit ostaa kirjan tästä linkistä, kun se tulee painosta maaliskuun lopussa.

Meidän kolmen lisäksi kirjaan ovat kirjoittaneet esseisti Timo Hännikäinen, matemaatikko Jukka Aakula, vaikuttamisviestinnän asiantuntija Heidi Marttila ja sosiologi Erkki Lampén.

Tekijät voi tavata kirjan julkistamistilaisuudessa torstaina 26.3. klo 16-17 kirjakauppa Rosebudissa, Makkaratalossa (Rautatieasemaa vastapäätä), jossa tekijöiden lyhyiden haastatteluiden jälkeen kirjaan etukäteen tutustuneet eduskuntavaaliehdokkaat Tuomas Rantanen (vihr.) ja Wille Rydman (kok.) väittelevät kirjan aiheiden tiimoilta.

Sen jälkeen siirrymme hotelli Tornin O’Malley’s-pubin Loungeen (Yrjönkatu 26), jossa ilta jatkuu vapaamuotoisen seurustelun merkeissä. Kirjan koko kirjoittajakaarti on jotakuinkin paikalla.

Molempiin tilaisuuksiin on vapaa pääsy ja kaikki ovat sydämellisesti tervetulleita!

Ohessa makusteltavaksi palasia minun kirjoittamastani johdantoluvusta.

Perussuomalaisten gallupkannatus ei ole ainoa arvokonservatismin mittari. Jotain voi päätellä siitäkin, että Keskusta tuplasi kannatuksensa, kun se vaihtoi liberaalin Mari Kiviniemen arvokonservatiivina pidettyyn Juha Sipilään. Tai siitä, että Kokoomus sai kannatuksensa syöksyyn valittuaan puheenjohtajaksi Alexander Stubbin, joka vielä muutama vuosi sitten korosti oman liberaalin oikeistolaisuutensa olevan ihan erilaista kuin perinteinen kotiin, uskontoon ja isänmaahan kiinnittynyt kokoomuslaisuus. Nyt Stubb on kuitenkin toistellut, että hänelle tärkeitä asioita ovat ennen muuta koti, uskonto ja isänmaa. (Kiitämme häntä inspiraatiosta kirjamme väliotsikoinnissa.) 

Vielä pahemmin politiikka meni rikki Ruotsissa vuoden 2014 valtiopäivävaaleissa. Siinä missä Suomen kuuden puolueen sixpack ei saanut hallituskaudellaan aikaan oikein mitään, Ruotsi joutui vaalit voittaneen Sverigedemokraternan eristämiseksi käytännössä luopumaan normaaleista parlamentaarisista pelisäännöistä. 

Aave kummittelee muuallakin Euroopassa, tuo isänmaallinen aave. Skotlanti oli irtautua Englannista 300 vuoden pituisen liiton jälkeen, ja myös Katalonia olisi halunnut äänestää itsenäisyydestään, vaan Madrid esti. Belgia on jo käytännössä hajonnut Valloniaan ja Flanderiin. 

Kreikan ero euroalueesta ei ehkä ole suorastaan todennäköinen, mutta ei se ole enää myöskään ajatus, jota ei voisi ääneen sanoa. Britannian ero koko unionista on mahdollinen. Europarlamenttivaaleissa vuonna 2014 tuli iso jytky, kun eurokriittiset saivat monessa maassa maanvyörymävoiton. 

Arabikevät sai monen naiivin optimistin uskomaan, että islam voi maltillistua ja että arabimaat haluavat harpata liberaalin demokratian suuntaan. Länsi on osaltaan syypää alueen epävakauteen, mutta pahinta ei kaikille ehkä ole edes se, että Libyassa tai Syyriassa väkivaltaisuudet ovat yhä käynnissä. Optimistin maailmankuvalle nujertavinta oli ymmärtää, että heti kun arabit ovat päässeet sotilasdiktaattoreistaan, he haluavatkin lisää – eivätkä suinkaan vähemmän – autoritaarista yhteiskunnallista järjestystä islamilaisen sharia-lainsäädännön muodossa. 

Erkki Tuomiojan ja Tarja Halosen kaltaisten pasifistien usko siihen, ettei voimankäyttö enää kuulu eurooppalaisten valtioiden työkalupakkiin, koki kolauksen, kun Venäjä nappasi Krimin kuin kasakka sen, mikä ei ole kiinni. Ukrainan piti olla ”ihan eri asia kuin Georgian”. Nyt Viron tai Suomen kuulee olevan ihan eri asia kuin Ukrainan. 

Terrori-isku satiirijulkaisu Charlie Hebdon toimitukseen Pariisissa tammikuussa 2015 ja sitä seuranneet reaktiot viimeistään todistivat, että monikulttuurisuutta saarnaavalta suvaitsevaistolta ovat argumentit lopussa. Jos muslimiväestö ei tee mitään, se on todiste siitä, että “islamofobit” ovat väärässä, eikä maahanmuuttopolitiikan tarkistamiseen ole syytä. Kun islamistit sitten tekevät juuri sitä, mistä on varoitettu, se ei olekaan suvaitsevaistolle todiste, vaan nyt heidän suurin huolenaiheensa on, että joku voi saada tästä kimmokkeen maahanmuuttopolitiikan tarkistamiseen. 

Yhteiskunnallista paradigmanmuutosta on vaikea tunnistaa. Aina on vallitsevasta paradigmasta poikkeavia havaintoja ja niitä, jotka kernaasti tulkitsevat heikkoja signaaleja merkiksi jostain maailmanhistorian suuresta käänteestä. Silti asiat jatkuvat useimmiten entiseen malliinsa, eikä todellista käännettä tunnista kuin ehkä vasta jälkikäteen. Kun Hegel sanoi, että Minervan pöllö lähtee lentoon vasta hämärän laskeutuessa, hän tarkoitti, että filosofia ymmärtää aikakauden tarkoituksen ja olemuksen vasta sen lähetessä loppuaan. Näin näyttäisi käyneen jälleen. 

Mikä aikakausi siis on päättynyt, ja mihin aikakauteen olemme siirtymässä? Mitään hyvää nimeä ei ehditty keksiä edes sille noin neljännesvuosisadan mittaiselle ajanjaksolle, joka alkoi kylmän sodan päättyessä ja jonka keskeinen tunnus- merkki oli yletön ihmiskuvaoptimismi itäblokin hajottua lähes täysin rauhanomaisesti. Paremman puuttuessa tuota aikaa voi- nee kutsua kylmän sodan jälkeiseksi ajaksi. 

Vielä vaikeampi on nimetä nyt alkanutta aikakautta. Kylmän sodan jälkeisen ajan jälkeinen aika on kankea termi, mutta tavoittaa ehkä sen, mistä on kyse. Kylmän sodan jälkeisenä aikana syntyi sellainen perusteeton optimismi, jossa kuviteltiin yhdysvaltalaisen historianfilosofi Francis Fukuyaman sanoin historian loppuneen: liberaali demokratia oli voittanut, ja pikku hiljaa kaikki muutkin maat seuraisivat Yhdysvaltoja ja Eurooppaa tuohon ihmiskunnan korkeimpaan kehitysvaiheeseen. 

[...] 

Kylmän sodan jälkeisen optimismin voi kiteyttää John Lennonin kappaleeseen Imagine. Siinähän kehotetaan kuvittelemaan maailmaa ilman taivasta, helvettiä, valtioita, uskontoja, ilman mitään, minkä puolesta tappaa tai kuolla, ilman omai- suutta, ahneutta tai nälkää. Siinä maailmassa vallitsisi ihmisten veljeys ja jakaminen. 

Mutta siinä missä Lennon vuonna 1971 halusi kuvitella tällaisen maailman ja hänen ikäpolvensa lähti sellaista rakentamaan, 1990-luvun lopun arvoliberaalit uskoivat jo elävänsä sellaisessa. Alexander Stubbin kaltaiset oikeistolaiset arvoliberaalit jättivät tosin rimpsusta pois unelman maailmasta ilman yksityisomaisuutta. 

Tähän optimismiin liittyy ylimielinen suhtautumistapa niihin, jotka eivät samaa illuusiota jaa. Esimerkiksi Stubb jakaa ihmiset populistisesti niihin, joiden hän uskoo elävän menneisyydessä, ja niihin, jotka hänen itsensä tavoin ovat jättäneet menneet ajatusluutumat taakseen. Historian ironia on siinä, että nyt juuri arvoliberaalit näyttävät jääneen menneiden ajatusmalliensa vangeiksi. Konservatiivit, jotka ovat koko ajan suhtautuneet epäilevästi sellaisiin utooppisiin hankkeisiin kuin eurofederalismi, monikulttuurisuus ja yksipuolinen aseistariisunta, ovat nyt älyllisesti niskan päällä. 

[...]

Nyt vaikeuksiin joutuneet utooppiset hankkeet ovat peräisin vasemmistolaisilta yliopistokampuksilta etenkin Yhdysvalloista, josta ne ovat levinneet kaikkialle, missä amerikkalaista yhteiskuntatieteellistä kirjallisuutta saa vapaasti ostaa kirjakaupoista. Utopiat ovat törmänneet todellisuuteen suunnilleen samalla tavalla ja tuottaneet vähitellen myös samantyyppisen arvokonservatiivisen vastaliikkeen kaikkialla.